Toista kertaa teatterissa


Oli mukava nähdä KOM-teatterin 40-vuotisjuhalnäytelmä KONE uudestaan eilen illalla. Ensi-iltaan verrattuna kaikki oli tosin. KOMin ensi-illoissa tunnelma on valmiiksi katossa jo ulko-ovelta. Katsomossa perinteisiin kuuluu myös, että teatterilaisten sukulaiset, muut tutut ja loputkin kulttuuipörhöt nauravat ja taputtavat reilusti kovempaa kuin arki-iltojen tavisyleisö. Ensi-iltajännityksen kourissa  näyttelijät vastaavat katsomon sosiaaliseen elämöintiin huutamalla vieläkin lujempaa, tekemällä yhä vaan isommin. Yhteisen huuman loputtua minun oloni  on usein kuin puolikuurolla. Haloo, miksi en kuule pieniä ajatuksiani! Mistä  lopulta oli kyse, oliko tämä NÄIN hauskaa? Eilen KOMin tuloaulassa oli lähes pakkasta, tiistai-illan sali apeasti puolillaan ja reilun työpäivän päälle kolmetuntisen istunnon rasitus hirvitti. Mutta, nyt näin mahtavan KONE-esityksen. Näyttelijät tekivät ihan kaikessa rauhassa työtään (jonka raskautta jaksan aina mielessäni ihmetellä) ilman mitään näyttämisen pakkoa. Kun kaikki sosiaalinen hässäkkä puuttui, näytelmän ydin, henki ja sisältö täyttivät tilan ilman, että kumpikaan osapuoli teki itseään tykö. Sisällön kautta syntyi aito kohtaamisen tila. Sain hengittää puhdasta KONE-ilmaa, joka ravitsi mieltä ja herkisti kuulon uusille ajatuksille.



Jätä kommentti