Suklaata ja melankoliaa

Kirjoitan nyt suklaasta ja melankoliasta.

Molemmat aiheet ovat ajankohtaisia.

Masennuksesta kärsivän Lars von Trierin Melancholia kohautti Cannesissa, tosin enemmän ohjaajan porttikiellon kuin elokuvan substanssin tähden.

Suklaa taas on nykyajan superfood, joka aktivoi aivoissa mielialaa kohottavia välittäjäaineita.

Raakasuklaata pidetään hehkutuksen arvoisena, sillä 1200 aktiivisen ainesosan ihmepapu tirisee magnesiumia ja kromia. Se rauhoittaa ja stimuloi masentunutta, irrottaa tajunnan virtaavaan flow-tilaan.

Lars von Trierin Melancholian nähtyäni minun todella teki suklaata mieli.

Ensikokemus oli hämmennys. Miten Dogma-mies kääntää entisen etiikkaansa täysin nurin? Trier on sukeltanut syvälle mainosestetiikkaan, kuorruttaa kerrontaa Wagnerin pauhulla ja hidastuksilla.

Liian kaunista, liian pitkästyttävää, liian laskelmoitua!

Sitten aloin nähdä toisin. Melancholia on maailmanlopun kuvittamista, mutta vielä enemmän tutkielma sisäisestä, eleettömästä masennuksesta, joka saa kosmiset mittasuhteet.

Masennuksen jättiläisplaneetta heittää yllemme kaukaa loimottavaa pelon valoa.

Häät, lupaus onnesta ja myyttinen morsian – tätä alkukuvaa Trier alkaa vähitellen nakertaa.

Tarinan tasolla tapahtumia on niukasti, rationaalinen Claire (Charlotte Gainsbourg) on järjestänyt hääjuhlat epävakaalle Justine-siskolleen (Kirsten Dunst). Hääkatastrofin jälkeen todellinen maailma muuttuu yhä irrationaalisemmaksi. Yläluokkaisten ihmisten tavat ja reaktiot murenevat tyhjiksi, yhdentekeviksi fragmenteiksi Justinen katseen alla. Hän katsoo sisäänpäin, mutta selvänäköisesti. Ihmisen näennäinen onni – häät, sosiaalinen status, pöytätavat – vailla mieltä.

Elämä maapallolla loppuu leikaten, kun Auringon takana piileksivä Melancholia rysähtää maan niskaan 60 000 mailin tuntinopeudella tiedemiesten laskelmista piittaamatta.

Cannesissa Trierin niskaan rysähti toisenlainen lopetus. Mediakohun ansiosta hänet potkittiin ulos festivaaleilta. Lehdistötilaisuudessa epävakaa Trier möläytti harkitsemattomia vitsejä saksalaisista geeneistään (hän oli pitkään luullut itseään juutalaiseksi) ja väitti ymmärtävänsä Hitleriä.

Trier ei tosin ymmärrä itseäänkään. Melancholian ytimestä hän ei ollut varma ennen Cannesin skandaalia, vielä vähemmän nyt, kun ”ei välitä elokuvasta paskaakaan”.

Aikaisemmin ohjaaja kutsui itseään jopa syylliseksi ja sekopääksi – onko hän Melancholiassa mennyt vispaamaan saksalaisen romantiikan hengessä kermojen kermaa, ”naisten” elokuvan?

Ripustaudun vain siihen toiveeseen, että kaiken kerman sisältä sittenkin löytyy luunsirpale, joka raapii särön hampaaseen.”

Toisten hampaisiin luunsiru on osunut, toisten ei. Guardianin kriitikko Peter Bradshaw moittii elokuvaa teeskennellystä tuskasta. Hänen mielestään se vertautuu kalpeana haamuna Thomas Vinterbergin Juhliin, joka on ylittämätön porvarison dekadenssin kuvaus. Falskilta Trieriltä puuttuu mielikuvitus ja intohimo, näyttelijät ovat kehnoja ja käsikirjoitus onneton. Trier onnistuu Bradshawn mielestä vain siinä, että siirtää oman depressionsa katsojien murheeksi.

Osa kriitikoista näkee toisin; Trier maalaa valkokankaalle mestarillisen tarinan. Paris Match luonnehtii Melancholiaa ”suureksi elokuvaksi”, joka tekee näkyväksi ihmisen heikkouden ja luonnon armottomuuden.

Teoriassa on helppo hermostua Bradshawn tavoin. Onko tämä kopea ja teatraalinen elokuvaleivos samalta mieheltä, joka on tehnyt mieltä järisyttäneitä teoksia kuin Dogville tai Dancer in the Dark? Melancholian etäännytetystä romantiikasta puuttuu kuolemaantuomitun Selman viimeisten askelten pakahduttava murhe.

Hyvä-huono-akseli vie kuitenkin Trierin kohdalla vinoon. Melancholia toimii kuin lääke. Sillä ei tunnu olevan edes plasebovaikutusta, mutta vaikutus tulee viiveellä, alitajuisesti.

Trier ei ”myy” kiehtovaa tarinaa, ei psykologisoi, ei analysoi vaikuttimia. Hänelle vapautuminen depressiosta tapahtuu äärettömyyden ikkunan kautta. Silmät auki: olemme yksin, ei ole mitään!

Perimmäistä loppumisen kauhua ei pääse minnekään pakoon.

Yläluokkainen raukeus ja luonnon kukkea harmonia, kaikki tyynni kaunista illuusiota tyhjyyden nielussa.

Melancholian ahdistuksen jälkeen olisin mielelläni syönyt suklaata.

Suklaata (erityisesti raakasuklaata ja kaakaopapuja) pidetään nykyään erinomaisena antioksidanttina ja mielentilan kohottajana.

Raakasuklaa on noussut foodistipiireissä tärkeäksi ruuaksi, jonka kanssa voidaan myös huvitella. Eri puolilla Suomea järjestetään suklaabileitä, joissa juhlijat liekittyvät rakkauden hehkuun.

Romanttinen biletys tulee Amerikasta – David Wolfe on alan guru, joka kutsuu itseään suklaapaaviksi, suklaata uskonnokseen. Karismaattinen mediapersoona on kirjoittanut useita bestsellereitä superfoodeista ja markkinoi tuotteitaan tehokkaasti.

Wolfe ylistää kaakaopapuja luonnon Prozacina. Hän uskoo, että pyhä suklaa jopa nostaa globaalin tietoisuuden tasoa. Hänelle ensimmäisen kaakaopavun puereskeleminen Hawajilla oli mystinen yhteyskokemus.

Suklaalla on kuitenkin omat vaaransa. Osa foodisti-piireistä varottaa tästä koukuttavasta nautintoaineesta, joka ylikäytettynä vaarantaa terveyden. Se toimii endogeenisena kannabiodina, suurkulutus tuo mukanaan krapulan, levottoman olon ja saattaa laukaista mielenterveysongelmia.

USA:ssa superfood-miehet Paul Nison ja Jeremy Safron ovat kääntäneet kelkkansa ja muistuttavat, että raakasuklaa ei missään nimessä ole ruokaa. Se on maksaa tuhoava, voimakkaasti addiktoiva nautintoaine, jota azteekit käyttivät vain pyhissä rituaaleissa.

Jätän suklaan väliin. Lars van Trierin Melancholia ei ole aivan näin pyhä kokemus.

(Kanava 4/2011)

Jätä kommentti