Tunnevälityksen sokeat pisteet

”Jos olisin 30-luvun fasisti, käyttäisin sosiaalista mediaa erittäin aktiivisesti.”

Lausahdus kuuluu Aamulehden päätoimittajalle Jouko Jokiselle, joka blogissaan ilmaisi ahdistuksensa siitä mylläkästä, jonka hän sai osakseen puolustaessaan toimittaja Markus Määttäsen mielipideartikkelia.

Määttänen kirjoitti Utöyan ja Oslon terrori-iskujen jälkeen Aamulehteen harkitsemattoman tekstin, jossa hän arveli, että niin Norjan tragedian kuin Suomen koulusurmienkin taustalla oli yhteisenä nimittäjänä naisen puute.

”Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa,” kirjoitti Määttänen ja sai aikaiseksi lukijoiden vastalauseryöpyn. Sitä kommentoitiin vihastuneesti Aaamulehden lisäksi Facebookissa ja ulkomaisilla verkkosivustoilla.

Myös minua heppoinen teksti ärsytti. Samoin se ärsytti muusikko Tommy Lindgreniä, joka lähetti tuohtuneen vastineen päätoimittaja Juha Jokiselle, joka puolestaan puolusti Lindgrenille Määttäsen ajatuksia ärsyttävästi. Tiedän se siksi, että luin vastauksen Facebookista.

Kirjeenvaihdon julkistaminen poiki lisää vihaisia kommentteja, joista päätoimittaja Jouko Jokinen puolestaan ärsyyntyi, hän koki kommentoinnin olleen aggressiivista, hyökkäävää ja solvaavaa.

”Eniten ihmettelen joitakin yliopistoihmisiä, joiden kommentit ovat olleet kieliasultaan ja sisällöltään varsin hurjia,” kirjoitti Jokinen.

Tällä pieni tapaus kertoo siitä, että tiedonvälitys on yhä enemmän tunnevälitystä.

Kysymys ei ole todellakaan enää vanhakantaisesta lääkeruiskumallista, jossa vallanpitäjä rokottaa meidät hyväksi näkemällään tiedolla objektiivisuuden verhoon puettuna. Tässä ja nyt -julkisuus elää parviälynä, jossa nopeiden informaatio- tai tunneimpulssien pohjalta tehdään äkkivääriä päätelmiä, jotka monistuvat ja monistuessaan vahvistuvat.

Syiden ja seurauksien erot muuttuvat läpitunkemattomiksi. Sosiaalisen median nopeus muuttaa julkisuuden itseymmärrystä – perinteinen uutinen on median oma uutisvoitto vain hetken – ja lisäksi konventiot peukutuksineen ja karkeistuksineen muokkaavat kirjoittamisen moodia. Elämme medioituneessa tunneverkossa, johon omien (ja kaverien) affektien riivaamina sotkeudumme yhä syvemmälle.

Voiko Google puhdistaa tietoisuutemme? Olisi kivaa, vaikken uskokaan Googlen juuri innovoimaan teknologiseen utopiaan (so. sensuuriin), että maailma paranee, kun vihamaateriaali ei nouse kärkipäähän hakutuloksissa.

Viha ei synny tyhjiössä, mutta toisaalta on ilmeistä sekin, että vihastuneiden ihmisten keskinäinen kommunikointi potensoituu joukkoliikkeeksi, kun oikeita naruja vedellään sattumoisin oikealla hetkellä.

Tähän Hitler-ongelmaan tarvittaisiin syvällisempi ratkaisu kuin Google.

Vihapuheen ja syyllistämisen suhteen Norjan tragedia on ollut kulminaatiopiste, joka on tuonut yhtaikaa monta vaikeaa asiaa päivänvaloon pohjoismaisessa mallissa.

Hyvinvointivaltio – jossa niin monet voivat nykyään huonosti – on monimutkainen kone, jonka toimintaperiaatteita sen asukkaat eivät ymmärrä teoriassa eikä käytännössä. Sattumaa ei ole Suomeen syntynyt 500 000 ihmisen populaatio, jolle määrätään masennuslääkkeitä.

Ymmärrämme yhteiskunnan rikkonaisuuden salakavalasti, viholliskuvien kautta. Breivikin tapaus osoittaa sen kirkkaasti.

Hänen vihakäytöksensä taustalla on nähtävissä omasta viitepiiristä katsoen monenlaisia vihattavia tahoja. Kun toisen mielestä terrori-iskun takapiruna on sairas nationalismi, on se toisen mielestä sairas monikulttuurisuus. Muita syytettäviä tahoja; kristinusko, kulttuurimarxismi, ampumaseurat, natsit, koulujärjestelmä, Al-qaida, naiset. Viime kädessä äiti.

Nyt jos koska tarvittaisiin kiihkottomia, viisaita ajattelijoita, jotka herättäisivät meitä näkemään sokeita pisteitä. Maailma on muuttunut, missä ovat oppaat?

Me tarvitsisimme analyysiä, hidasta kiiruhtamatonta ajattelua, mutta sitä meidän nykyinen kulttuurimme kaihtaa. Tässä maailmanmenossa on saatava syylliset nopeasti esiin.

Kirjailija, juristi, Norjan entinen oikeusministeri Anne Holt on kiinnittänyt huomiota raamatulliseen paatokseen, jolla Breivikin luonnetta on kuvailtu, poliiseja myöten. Kylmänä ja sieluttomana massamurhaajana hänet on demonisoitu edustamaan kaikkea pahuutta meidän ulkopuolellamme.

Pahuus on kuin pelottavaa liimaa, se saa isän toivomaan poikansa kuolemaa ja entisen Facebook-ystävän häpeämään sitä, että Breivik kuului aikoinaan kaveripiiriin. Pienikin kosketus stigmatisoi.

Dagens Nyheterin jutussa (27.7.) Holt toteaa, ettei usko ihmisen voivan syntyä maailmaan täysin vailla empatiaa. Määrässä voi toki olla eroja.

Sitten elämän myötä kyky empatiaan joko vahvistuu tai heikkenee – Breivikin tapauksessa hänen empatiakyvyttömyytensä on ”summa siitä elämästä, minkä hän on elänyt keskuudessamme.”

Todettiin Breivik sitten mielisairaaksi tai psykopaatiksi, ei hän eivätkä hänen kaltaisensa ole kasvaneet tyhjiössä.

Viha yhteiskunnassa ei pääty siihen kun provosoituneelle syntipukille julistetaan tuomio.

Olen väitellyt viime päivinä ystäväpiirissä vihan oikeutuksesta. Kun kirjojen vaalija, sivistynyt Pentti Linkola puhuu herkällä äänellä lehtokerttusista ja toivottaa tervetulleeksi ihmispopulaation joukkotuhon tautien ja terrorismin kautta, niin onko hänen vihansa sallitumpaa, puhtaampaa vihaa? Onhan hän luonnon asialla.

Näitä keskusteluja on syytä käydä vielä pitkään.

(Kanava 5/2011)

Jätä kommentti