Voimapuhetta unennäkijöille

”Tämä on ainoa neuvo, jonka rohkenen sanoa aivan empimättä. Omasta itsestä on aloitettava. On aloitettava tästä tietoisuudesta: Minä nukun, minut on suggeroitu.”

Näin sanoi Yrjö Kallinen vuonna 1971 pitkäperjantaina televisiossa Hilkka Pietilän haastattelussa. Vihapuheen, eturistiriitojen, pelon ja planetaarisen tuhon uhan alla elävien unennäkijöiden katseet kohdistuvat nyt mieheen, joka 40 vuoden takaa katsoo meihin mustasankaisten lasien takaa lähes jo sokeutuneena, mutta voimallisesti.

Itsekäs elämisen tapa, kulutuksen eetos ja dogmeihin ripustautuminen ovat harhaa. Kärsimys nousee siitä, että minän ja arjen univerkkoon takertunut ihminen ei ymmärrä olevansa ykseydessä kaikkien olentojen kanssa.

Yrjö Kallisen voimapuhe ykseydestä on elämän vettä.

Sitä tarvitaan nyt, kun blokkien taisto oman pään sisällä on rajua ja kun ympäröivä maailmakin segmentoituu yhä pienemmiksi itsekkäiksi etupuolueiksi.

Globaali ymmärrys laajenee – teoriassa. Käytännössä ymmärrämme toisiamme yhä vähemmän, vaikka olemme yhä lähempänä.

Ajattelutavat ja uskomusjärjestelmät eivät leikkaa toisiaan – mummonmuusia ja lihapullia popsiva maahanmuuttokriittinen E10-bensaa boikotoiva perusmies tuskin koskaan joutuu kosketuksiin lähdevedestä ja viherpirtelöistä voimaantuvan degrowth-hipin kanssa. He eivät istu samoissa kaljakuppiloissa. Ja jos istuisivatkin, he eivät ryhtyisi keskustelemaan resurssipohjaisen talousjärjestelmän mahdollisuuksista, eivät ainakaan rustaamaan yhteistä lottoriviä kasvukapitalismin oravanpyörään.

Ehkä olemme heräämässä omista yksityisistä unistamme.

Alkutalvesta poikkesin antikvariaatissa ja miten kävikään niin, että juuri sillä kertaa ensimmäinen kirja hyllyssä oli Yrjö Kallisen Elämmekö unessa.

Ostin kirjan, koska tunsin Kallisen ajattelua huonosti. En ollut nähnyt edes Esa Kirkkopellon Yrjö Kallisen valaistuminen -produktiota 1995, lamavuosien oravanpyörässä ei ehtinyt kaikkiin valaistumisiin mukaan. Ennakkoluuloisesti ajattelin silloin, että osuustoimintaliikkeen zen-buddhalainen demari saattaisi olla poliittisesti korrektia taidetta, Taisto Reimaluodon habitukseen istuva ja muodikas.

Luin kirjaa ja vaikutuin jälkijunassa tästä miehestä, joka 4-vuotiaana kertoi unessa leikkitovereilleen: ”Tämä ei olekaan totta, me nukumme. Juostaan tuonne portille heräämään!”

Yrjö Kallisen elämässä tapahtui ihmeellisiä asioita. Hän tiesi senkin, että ihmiset mielellään näkevät hämäryydessä salattua viisautta ja totesi Dostojevskin sanoin, että ”salaisuus, ihme ja auktoriteetti hallitsevat ihmisiä”. Idän viisauteen sukeltanut Kallinen itsekin tunsi houkutusta silloin tällöin huvitella tunnustelemalla ihmisten ja paikkojen ”auroja”, mutta ei heittäytynyt esoteeriseen ritualismiin.

Silti enteet, unet ja kohtalonomaisuus leimasivat Kallisen elämää.

Siksi minusta oli enteellistä ja suorastaan kohtalonomaista Kallisen lukijana se, että pian antikvariaattireissun jälkeen minulle ojennettiin käteen Matti Salmisen uusi kirja Yrjö Kallisen elämä ja totuus (Like 2011). Niin kuin sekin, että Suomen Zeitgeist-porukka on Ajan henki -dokumenttiin valikoinut Kallisen jyrähtelevää ympärisöpuhetta 1970-luvulta.

Matti Salmisen elämäkerta kertoo eloisasti ja suorastaan kiihkeästi Yrjö Kallisen dramaattisen elämätarinan, teosofisia ulottuvuuksia peittelemättä.

Pasifisti Yrjö Kallinen tuomittiin neljästi kuolemaan kansalaissodassa. Hän joutui vankileirille ja sittemmin vankilaan. Kallinen ei halunnut armahdusta, se silti tuli.

Historian omituisuuksia on, että Kallisesta tehtiin 1946 puolustusministeri, tosin sillä erioikeudella, että hänet vapautettiin aseiden hankinnasta ja upseerien nimittämisestä.

Matti Salminen tuo esiin, että Kallisesta on aiemmissa elämäkerroissa tehty ylimaallinen paradoksien mies. Legendaa on rakennettu valikoimalla totuutta. Salmisen mukaan Kallisen elämän pohjavirtana olivat johdonmukaisesti rinnan teosofia ja sosialismi.

Silti ismiden ja dogmien takaa nousee perimmäisenä kutsu vapauteen. Kallinen ei ollut ”paradoksien mies”, joka silloin tällöin leuhahti ”valaistumisen” tilaan. Hän halusi herättää ihmiset myötätuntoon, joka on meissä yhtä luonnollisesti ja salaperäisesti kuin elämä.

Vankila-aikanaan hän vannoi valan, ettei ”enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään eikä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia tai enkeleitä, missään muussa kuin siinä, minkä myönnän oikeaksi tai parhaaksi mahdolliseksi.”

Kallinen opetti, että totuudellisuus vie ihmistä kohti sisäistä onnea ja aurinkotietoisuutta, jota omaa varjoaan takaa-ajavat ihmiset eivät kiireessään taivaanlaella huomaa. Se hyvä on tässä ja nyt, koska tahansa. Niin kuin Tammisaaren vankileirillä, missä Kallinen kauhun keskellä meditoidessaan koki itsensä vapaaksi.

Yrjö Kallinen kuului 40 vuotta Teosofiseen Seuraan. Laatikossa oli muitakin jäsenkirjoja, niin eduskunnan kuin hallituksen.

”Mutta arvokkain, juhlallisin ja merkitsevin on tuo pienehkö paperi, jossa on Pekka Ervastin nimi.”

Kallinen irtaantui sittemmin seurasta, muotoseikat ja rituaalit merkitsivät hänelle yhä vähemmän.

Entä kansanedustaja Kallinen?

Kun Yrjö Kallinen rakensi 1945 Mannerheimin ja pääministerin kanssa uutta hallitusta, hän piipahti kotona salaa lukemassa valaistuneiden kirjoituksia ja kirjoitti teosofiystävälle kirjeessä: ”Jos veljeni politiikassa tietäisivät (…) miten elän ja hengitän esimerkiksi ikuista Intiaa, niin ja nykyisyyttä, jonka kannalta politiikka on vain eräs maajan (harhan) muoto, erheiden leikki, levoton uni, niin totisesti he ensin ällistyisivät ja sitten, niin sitten he soittaisivat lääkärille.”

Näin kirjoitti Suomen puolustusministeri 66 vuotta sitten.

Julkaistu Kanava -lehdessä 3/2011.

1 kommentti kirjoitukseen “Voimapuhetta unennäkijöille”

  • Suoraniemi Rauno kirjoittaa

Jätä kommentti kirjoitukseen: